Kuka MINÄ todella olen?

Avaan netin aamukahvia odotellessa. Somessa eteeni tupsahtaa jakoina artikkeleita siitä, miten positiivisuus on vaarallista, sokeri tappaa ja "Nämä asiat sinun pitää tietää kun olet raskaana. OK! Heti aamusta mieleni täyttyy siitä, mitä minun PITÄISI ehkä olla. Hitsi, söin eilen pullan. Kirjoitin kiitollisuuspäiväkirjaa ja puhuin hyvistä, rakkaudellisista ajatuksista joogatunnilla. Tunnen piston. Johdattelenko ihmisiä haitalliseen olotilaan, kun puhun kiitollisuudesta? Luottamuksesta? Toinen pisto. Pitäisikö oikeasti nyt putsata todenteolla oma ruokavalio kuntoon. Sitten tunnen kolmannen piston. Syömishäiriö. Ainiin, lupasin itselleni, että nyt opettelisin kuuntelemaan itseäni, enkä tekisi mitään rajoituksia itselleni. Ainiin, mutta pitää vahtia, ettei tule syötyä väärin/liikaa kun on raskaana. Mutta kuitenkin, että tulee syötyä tarpeeksi. Ahdistaa neuvola ja punnitus. Mitä jos ne sanoo, että paino on noussut liikaa. Onko viikolle 30 mennessä 10kg kertynyt paino liikaa? Voi kauhistus jos raskausajan diabetes iskee. Tuijotan tyhjää ja kuljen ajan läpi tiedottomassa tilassa.


Mieleni valtaa ristiriitaisuudet, ennen kuin olen edes aloittanut aamuani kunnolla. Lyön koneen kiinni. Otan kahvin ja menen matolle. Tässä vaiheessa minua jo kiukuttaa. Melkein itkettää. Miksi kaikki on niin vaikeaa? Miks ei vois vaan elää just sellaista omannäköistä elämää? Sitten pysähdyn miettimään, niin... Mikä olisi sitä minun omannäköistä elämää? Huomaan, että minähän elän sitä. Niin kauan, kun en elän omaa elämää, enkä käytä aikaa siihen, että luen, miten muut elävät omaansa. Minähän teen elämässäni tällä hetkellä juuri niitä asioita, joista nautin ja huomaan myös oman suhtautumisen kehooni muuttuneen vuoden varrella huomattavasti parempaan suuntaan. Minä voin hyvin ja mahan asukas on hyvin aktiivinen. Eikös se tarkoita silloin sitä, että kaikki on varmasti tosi hyvin?


Hörpin kahvia ja alan vähitellen liikkumaan. Miten ihanaa onkaan, että vielä tässä vaiheessa raskauttakin voin liikkua monipuolisesti, taivutella rankaa, roikkua ylösalaisin, polkea pyörällä, kävellä, tanssia ja JOOGATA! Sytytän suitsukkeen ja nostan harjoituksen päätteksi vielä enkelikortin.

Arkkienkelin Zadkielin viesti kuuluu sieltä näin: "Zadkiel haluaa sinun tietävän, että olet niin rakastettu ja tärkeä ihminen - älä ikinä sorru ajattelemaan mitään muuta! Elämäsi tulee muuttumaan vielä parempaan suuntaan heti kun olet valmis päästämään irti asioista, jotka eivät enää palvele sinua parhaalla mahdollisella tavalla."


Hengitän syvään ja muistan (taas kerran), että mä olen just se tyyppi, kuka uskoo kaikkeen näkymättömään. Yksisarvisiin, keijuihin ja enkeleihin. Johdatukseen. Maailmankaikkeuden hyvyyteen ja kaiken järjestymiseen parhaalla mahdollisella tavalla. Se on mun kuppi teetä ja mun oikeus olla juuri sellainen kuin olen. Minulle tuli niin hyvä olo. Tälläinen mä oon. Hörhö. Hippi. Aika usein myös epäsosiaalinen outolintu. Vaaleanpunaiset lasit päässä kulkeva kummajainen. Nauran tyhmille jutuille. Välillä olen myös inhottava tahtomattani ja suuttuessani voin räjähtää oikein kunnolla. Minulla on minun valoni ja varjoni. Sinulla omasi. Minulla on oikeus olla minä. Sinulla on oikeus olla sinä. Miksi minun tulisi muuttaa sitä, mitä puhun, jos se tarkoittaisi sitä, että valehtelisin itselleni? Tai miksi sinä tekisit niin? Miksi yrittäisin kääntää jonkun pään ajattelemaan samalla tavalla kuin minä? Tai miksi sinä tekisit niin minulle? Ja mitä työhöni joogaopettajana tulee... Osaavathan oppilaat äänestää jaloillaan ja mennä jonkun sellaisen tunnille, kuka ei vastaavia höpöttele, eikö? Miksi käyttäisin hirveästi aikaa yrittämällä muuttua suuntaan, joka ei tunnu omalta? Miksi kukaan tekisi niin? Miksi kukaan haluaisi elää jatkuvassa ristiriidassa oman sydämen äänen kanssa vain jotta voisi miellyttää muita ihmisiä? Vain jotta voisi olla riittävä muiden silmissä?


Note to self: älä lue artikkeleita, uutisia, tutkimuksia tai somea, jos niistä tulee jatkuvasti huono mieli.

"Your vibe attracts your tribe" Olemalla oma itsesi, oikeat ihmiset löytävät sinun luokse ja oikeat ihmiset myös löytävät tiensä pois luoltasi. Kerroin eräälle näkijälle, että etenkin uusien ihmisten seurassa rajoitan aika paljon olemustani ja myös huumoriani. Hän naurahti puhelimeen "Voi EIII, älä VAAN rajoita itseäsi. Ihmisten pitää nähdä kuka SINÄ olet. Sehän on ihan tyhmää, jos ne luulee, että olet ihan erilainen kun mitä oikeasti oot." Totta. Roolien vetämiseen väsyy ja miellyttämiseen väsyy.


Pääsääntöisesti uskallan olla minä ja uskallan seisoa sen takana, mikä on minun totuus, mutta samalla olen myös äärettömän herkkä muiden mielipiteille. Että jos joku sanoo, että höpöhöpö, niin minäkin ajattelen, että no joo, onha se hassua. Kun joku sanoo, että päivä pitää aloittaa sellerimehulla ja sokeri tappaa, alan miettiä, pitäisikö se mehulinko hommata ja pitäisikö pullat viskata pakkasesta roskiin.. Tämän takia some on minulle myös välillä hankala alusta toimia. Siellä muiden mielipiteet ja näkökulmat ovat jotenkin niin vahvasti esillä. Toisaalta se on ollut hyvä paikka peilata sitä, mikä on minua ja mikä ei. Mutta tänä aamuna todenteolla huomasin konkreettisen eron kahden välillä: se rauha, kun saan olla juuri minä, omassa elementissäni ja se ristiriita, kun mietin olenko tarpeeksi. Tulenko hyväksytyksi muiden silmissä? Eikä sillä, tottakai omaa olemassaoloaan ja ajatusmaailmaansa on jokaisen varmasti hyvä välillä kyseenalaistaa, mutta onko se tarpeellista joka päivä, jokaisen vastaantulevan ihmisen kautta?


Mitä sinä voisit karsia pois elämästäsi, jotta voisit olla enemmän SINÄ? Miten pysyt omassa totuudessasi silloinkin kun tuntuu, että koko muu maailma puhuu toisenlaista totuutta?





23 katselukertaa

©2019 by Outi-Maija Itkonen