Miksi vetäydyin kriisin keskellä?

Koronavirus-huoliviestinnän keskellä päätin itse tehdä radikaalin ratkaisun ja vetäytyä täysin omiin oloihini. Saatuani ulos kirjoitukseni syömishäiriöistäni ja kohdattuani jälleen häpeän, jota sen mukana kannoin, vapautui yhtäkkiä sydänalastani paljon tilaa uudelle. Huomasin, että ehkäpä syömishäiriöinen ajattelu oli estänyt minua pitkäänkin todella kuuntelemasta omaa ääntäni ja joka kerta kun julkisesti asiasta puhuin, vapautui lisää tilaa itseeni yhteyden luomiselle. Huomasin julkaisun jälkeen tulleeni vielä herkemmäksi energioille, joita ympärilläni aistin.


Joka kerta, kun avasin somen, minut valtasi kamalan huono olo. Päätä alkoi särkeä, aloin voida huonosti ja suoraan sanottuna vitutuskäyrä nousi niin nopeasti pilviin, että melkein itku pääsi. Oli sääli nähdä, kuinka tällaisen, yhteiskunnallisen kriisin keskellä siltikin jaksettiin väitellä keskenään siitä, että mikä oli oikea ja mikä väärä tapa toimia. Kenen vika tämä lähtökohtaisesti on TAI sitä, tekeekö Suomen hallitus kenenkin mielestä hyvät/huonot päätökset. Jaettiin artikkelia toisen perään ja niistä sitten väiteltiin, että pitääkö paikkansa. Osa heitti asiasta vitsiä ja toiset tuomitsi sitten vitsinkertojat siitä, että näin ei tulisi tehdä. Ensinäkin, itse uskon, että kukaan ei vitsaile ollakseen ivallinen, vaan se on monelle tapa selviytyä. Enkä myöskään näe pahana asiana sitä, että halutaan keventää tunnelmaa pelon keskellä. Minusta on ainankin kiva välillä naurahtaa. Syyttävä sormi varmasti kopsahtaa jokaiseen jossain määrin ja jostain suunnasta ja se saa meidät miettimään, teenkö oikein ja puolustamaan omaa toimintatapaa kaikin keinoin oikeaksi, taas siirtäen vastuuta jollekin toiselle - koska eihän kukaan oikeasti halua olla väärässä.


Sitten alkoi näiden tulevaisuuden uhkakuvien jako. Miten paljon tämä tauti vaikuttaisi talouteen, kuinka moni menettäisi tulot. Sanottakoon tässä kohtaa, että kaikki, ihan kaikki sijoittajista suuryrittäjiin ja freelancereista pienyrittäjiin... Aivan kaikki kokee tulon menetystä tällaisena aikakautena. En ainankaan ole vielä keksinyt alaa, joka hyötyisi tästä, sillä parannustakaan ei ole vielä keksitty. Itsekin sorruin tähän. Ajattelin, että voi, voi, voi.... Kuinkas nyt maksan kaikki laskut. Ja voi minua pientä raukkaa kun juuri ajattelin, että pitkästä aikaa on niin hyvä kuukausi tulossa, että voin nukkua yön levollisesti. Voi herranjumala, koko maailma voisi loppua huomenna ja silti mietin vain omaa toimeentuloa. Kuinka itsekeskeistä. Minua alkoi suunnattomasti surettaa oma suhtautumiseni asiaan ja se, että ihmiskunta ei vieläkään ole tullut kovin pitkälle, vaan syyllistä tapahtumiin on aina pakko etsiä jostain itsen ulkopuolelta. Milloin se oli lihansyöjien vika, milloin niiden, ketkä matkustavat maailmalla ja levittävät sitä kautta tauteja maasta toiseen. Milloin syypää on se, kuka sulkee yrityksensä ovet luoden paineita muille tehdä samoin ja milloin se on se, kuka ei yrityksensä ovia sulje. Oikeasti. Eikö me voida vaan hyväksyä se, että tämä on nyt tilanne ja me ollaan kaikki samassa veneessä. Kenellekään tämä tilanne ei ole toivottu. Eikö sen sijaan, että etsimme syyllistä, voitaisi keskittyä siihen, miten minä voin luoda tulevasta paremman? Miten me tehdään se yhdessä? Miten me voidaan tukea toisiamme?


Voisin veikata, että pidemmälle tulevaisuuten katsomalla saatetaan jo huomata tämän epidemian hyvät puolet. Monet yritykset ovat jo suunnitelleet siirtävänsä oman tuotannon pois kaukomaista lähemmäs. On mietitty matkustamista aivan konkreettisesti. Että kuinka usein, ja millaisia matkoja on yleensä järkevää tehdä. On myös alettu kiinnittää huomiota siihen, että ei välttämättä ole järkevää nostaa jalustalle mentaliteettia mennä sairaalaan vasta pää kainalossa ja tulla töihin pikkuflunssassa. Kaiken kaikkiaan tämä varmasti järkevöittää monenlaista toimintaa. Ehkä suositaan pieniä liikkeitä, pieniä ryhmiä liikunnassa jne.. Kuka näitä nyt tietää, mutta ainankin voimme valita nähdä positiivisia vaikutuksia. Itse näen, että tällä epidemialla on vielä valtavan positiiviset vaikutukset koko maapalloon ja kaikille sen asukeille. Pelkästään karanteenit ovat varmasti hillinneet ilmastonmuutosta huomattavasti. Kuuntelen ääniä naapurissa. Ilmeisesti koko perhe on karanteenissa. Omaehtoisessa tai ei, mutta minusta on ilo kuulla perheen ääniä. Tuntuu sellaiselta hyvältä askeleelta taaksepäin. Perheet viettävät aikaa yhdessä. Ehkä pelko siitä, että toinen ei enää kohta olisikaan siinä, lähentää ihmisiä? Ehkä näkymätön uhka auttaa näkemään, mikä lahja tämä elämä on?


Kuitenkin, informaation tulva puolesta ja vastaan ylitti minun kapasiteetin käsitellä asioita ja ottaa vastaan enempää. Mitä enemmän viestejä tupsahti puhelimeen, sen vähemmän pysyin kiinni siinä omassa rauhassa, joka on minulle tärkein voimavara tässä elossa. Tämän vuoksi koin parhaaksi antaa itselleni tilaa olla ja kuunnella omaa ääntäni. Rakentaakseni niitä hyviä tulevaisuudenkuvia uhkakuvien ja pelon sijaan.


Olen ollut hetken ilman somea, laittanut puhelimen ilmoitukset pois päältä ja pyrkinyt olemaan katsomatta kelloakaan. Laitan vanhanaikaisen herätyskellon soimaan iltaisin ja myös päivisin kun on aika valmistautua lähtöön. Olen pyrkinyt nautiskelemaan hetkestä. Kävin rannalla istumassa, kuuntelemassa luontoa. Katselin joutsenia, kun ne lipui ohitseni selvästi katsellen, mikä olin naisiani. Uhka vai ystävä. Näin kaksi saukkoa ja kuulin ensimmäistä kertaa miltä saukko kuulostaa. Kuuntelin kun auringossa lämpenevä jää alkoi laulaa. Luonnon äärellä huomasin, että eihän millään näillä meidän kriiseillä ole mitään merkitystä kaiken maailmankaikkeuden valtavan suuruuden äärellä. En oikein edes pysty sanoittamaan, kuinka ihanalta se on tuntunut. Se tuntuu siltä, kuin oivaltaisi hieman paremmin tätä elämän todellista olemusta.


Onko elämän merkitys kuitenkin vain ELÄÄ? Avautuisiko elämä ja sen suunnitelma hetki hetkeltä, jos vain malttaisimme pysyä hetkessä ja ihastella elämän suurenmoisuutta? Käyttäisi energian mielummin siihen, että mitä hyvää voin tästä luoda, kuin siihen, että pysähtyisi valittamaan siitä, mitä on jo tapahtunut. Elämähän itsessään voi syntyä ja päättyä milloin vain. Olen tietoisesti ollut viime päivät kasvotusten sen kanssa, että haluanko viettää viimeiset hetket elämästä murehtien tulojani ja laskujani vai ihastella tämän kaikkeuden tarkoitusta ja kauneutta? Koska emmehän koskaan voi tietää koska viimeisen henkäisymme aika on. Oltiin sitten nuoria tai vanhoja, terveitä tai sairaita, rikkaita tai köyhiä. On hyvä huomata, että elämä itsessään ei ole itsestäänselvyys. Se auttaa pysymään kiinni hetkissä. Ei menneissä tai tulevissa, vaan just tässä.


Joka tapauksessa. Me olemme ajatustemme ajattelijoita ja itse päätämme sen, millaisin miettein omaa menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuuttamme väritämme. Valitsetko nähdä pahimman mahdollisen lopputuloksen vai parhaan mahdollisen? Kumpi tuo sinulle rauhaa tässä hetkessä? Kumpi vaihtoehto avaa silmäsi tähän käsillä olevaan hetkeen? Sen kauneuteen? Minulle on oikeastaan ihan sama, mitä sinä tulevasta ajattelet. Haluan vain, että tiedostat oman valintasi tämän takana ja että tiedostat, kuinka se vaikuttaa kaikkeen, mitä jaat eteenpäin ympärillesi.


Luotko itseesi ja ympärillesi rauhaa ja toivoa, vai syytöksiä ja pelkoa? Toivoisin, että mietiskelet ja pysähdyt itsen äärelle nyt enemmän kuin koskaan. Silloin kun kaikki romahtaa, on hyvä hetki alkaa rakentaa uudestaan.


Haluan tämän kirjoituksen kautta sanoa, että kaikki kyllä järjestyy. Ihan kaikki. Mä tiedän, et sä selviät tästä(kin) koettelemuksesta!





72 katselukertaa

©2019 by Outi-Maija Itkonen