Minä rakastan sinua, vihani!

Minä rakastan sinua, toden totta! Sanohan se ääneen. Kenelle tai mille vaan. Rakastan sinua! Rakastan sinua! Rakastan sinua! Miltä se tuntuu? Hyvältä, eikö? Mutta mitä jos oppisit rakastamaan myös kaikkein pimeimpiä sopukoitasi, kaikkein tuskaisimpia muistoja, muiden ihmisten ärsyttävimpiä tapoja tai vaikkapa inhokkibiisiäsi? Mitä jos oppisit rakastamaan ennen kaikkia niitä piirteitä itsessäsi, joita inhoat tai häpeät? Mitä jos oppisit rakastamaan vihaasi?




Rauha alkaa minusta. Mutta mistä rauhattomuuteni kumpuaa? Ehkä se on tuo naapuri, joka kolistelee? Ehkä tuttava, joka aina kyseenalaistaa päätöksiäni? Ehkä se suu auki purukumia syövä työkaveri? Ehkä se piikki-lihassa-tyyppi, jonka elämäntehtävä tuntuu olevan ongelmien tuottaminen ja elämän vaikeuttaminen? Ehkä onkin niin. Ehkä kaikkien niiden epämieluisten ihmisten ja tilanteiden tarkoitus juurikin on pilata elämäsi! Enkä vitsaile. Ehkä se kaikki tapahtuu, jotta ne epämiellyttävät tunteet ja muistot, jotka pilaavat tämän hetkisen elämäsi, tulisivat näkyviksi. Se, mikä on näkyvää, on helpompi kohdata, eikö vaan? Silloinhan se tarkoittaa juuri sitä, että nuo piikit lihassasi ovat elämäsi tärkeimpiä asioita. Se, mitä et halua katsoa, on juuri se, mitä sinun tulisi katsoa.



Olen jo vuosia allekirjoittanut ja jollain tasolla myös ymmärtänyt sen, että me olemme kaikki toistemme peilikuvia. Kuitenkin aina törmään siihen, että kun se osuu omalle kohdalle, itsensä peilaaminen onkin yllättävän vaikeaa ja jopa vastenmielistä. Etenkin jos joku toinen ihminen tekee näkyväksi jonkun oikein mehukkaan, syvälle painetun ja tarkoin varjellun ikävän muiston. Usein tässä kohtaa me luovutetaan. Puoliso ärsyttää ja painelee nappeja -- pistetään vaihtoon. Pomo ahdistaa -- otetaan lopputili. Kaverin kanssa tulee riitaa -- pistetään välit poikki. Olisiko mahdollista opetella ensin pysähtymään ja kysyä itseltään, MIKSI ihmeessä minä tunnen nämä tunteet. Mikä sisäänrakentunut ajatusmalli minut ajaa tähän pisteeseen? Voin varovasti veikata, että mitä kovempi on kipu, mitä voimakkaamman reaktion toinen saa sinussa aikaan, sen lähempänä olet ratkaisua.


Haluan kertoa sinulle viimeisimmästä murroskohdastani elämässäni liittyen peilikuviin ja tilanteiden laukaisemiin hallitsemattomiin vihapuuskiin .


Oivalluksesta, joka vei minua levottomasta nukkumisesta rauhalliseen uneen. Syyttelystä anteeksipyyntöön. Vihasta rakkauteen. Minulla on ollut uniongelmia nyt noin 3 vuoden ajan. Olen nukkunut kuin vahtikoira. Etenkin silloin, kun rakas puoliskoni on jossain ulkona ja odottelen häntä kotiin. Tämä on aiheuttanut yhteiselomme aikana jos jonkinlaisia ongelmia, luottamuksen kyseenalaistamista ja muuta kivaa pientä kärhämää. En koskaan pystynyt sanoittamaan toiselle sitä, miksi valvon ja olen vihainen. Tunsin vain, että se on jotain, mitä tapahtuu syvällä sisällä. Niin syvällä, ettei minulla ole siihen mitään otetta. Kysehän ei tässä kohtaa ole luottamusongelmasta, koska toinenhan saa kulkea ja mennä missä tahtoo, ilman että piut paut jaksan vaivata itseäni sillä, että missä ja kenen kanssa. Kunhan pitää itsensä terveenä ja ehyenä. Mutta odotappa, kun olen kotona ja tiedän, että rakkaani on jossain vaiheessa tulossa kotiin. Alkaa kellon tuijotus, pyöriminen ja itku. Niin huono olo, että en melkein kestä sitä itsekään. Samaan aikaan mieleeni nousee kaikki asiat, joissa olen kokenut itseäni kohdelleen väärin ja nimenomaan kulminoituneena parisuhteeseeni.


Viime viikolla koin valtavan heräämisen keskellä yötä. Olin jo aika kyllästynyt valvomiseen. Etenkin, kun taiteilijapuoliskoni seuraelämä oli viime aikoina vilkastunut aika paljon. Olin väsynyt ja ajattelin, jos vain voisin nostaa ongelmani sisältäni eteeni, läpsisin niitä avokämmenellä päin näköä. Tai ehkä nyrkillä. Tai paistinpannulla. Hell, ehkä mätkisin kirveellä menemään. NIIN kyllästynyt ja väsynyt olin. Henkisenä ihmisenä tiedostin, että ongelman on pakko minussa itsessäni, mutta toinen osa minua edelleen yritti löytää syytä ulkopuoleltani. Olin kuitenkin nyt siinä pisteessä, että olin valmis kokeilemaan melkein mitä vain, että saisin vain nukuttua ja pääsisin eroon tunteista, joita en todellakaan halunnut kantaa mukanani. Halusin löytää rauhan, jotta voisin vaikka edes luoda jotain kivaa, jos uni ei maistuisi. Kaikillahan unettomia öitä välillä on, mutta nämä minun valvotut yöt olivat lähinnä yhtä maailmojen sotaa. Sotaa kahden minuuden välillä. Tiesin, että halusin olla jo jotain muuta, tuntea eri tavalla. Kohdata jo läksyni. Mutta vielä olin jumissa. Tiesin, että joutuisin kohtaamaan varjoni, ennen kuin pääsisin eteenpäin.





Yleensä kirjoittaminen auttaa. Siispä aloin kirjottamaan. Sytytin kynttilät ja tuohtuneena nappasin kynän ja paperia.



Halusin sanoittaa kaiken, mitä tunsin sisälläni. Ajattelin, että jos saan sen kaiken ulos pääni sisältä, oloni helpottaisi. Olin jo kirjoittanut kirjeen kaikesta siitä, missä olin kokenut vääryyttä. Ajattelin, että voisin selkeyttää asiaa itsellenikin kirjoittamalla sen pois sisältäni. Ja ojentaa sen myös puoliskolleni luettavaksi, jotta hänkin ymmärtäisi, mitä koen. Oksensin kaiken pahan olon paperille. Se oli minun marttyyrihetkeni. Kirjoitettuani viimeisenkin sanan ulos itsestäni, en vieläkään kokenut vapautuneeni. Enkä pystynyt jättämään tuota kirjettä luettavaksi rakkaalleni. Se ei tuntunut merkitykselliseltä, eikä oikealta. "Great!" -julistin mielessäni - "Ei vieläkään ratkaisua." Revin kirjeen ja heitin menemään. Tuska ei tuntunut helpottavan, vaikka sanat ja ajatukset olin saanut ulos. Huusin pääni sisällä, kohdistaen sanani jonnekin korkeammalle; sisäiselle minulle, maailmankaikkeudelle, Jumalalle, tai kuka nyt ikinä kuulisikaan: "APUA! Mä en halua tuntea näin!! Tämä on ihan kamalaa ja riittää jo! Haluan oppia tämän läksyn jo!"

Samalla hetkellä jostain mieleni sopukoista alkoi virrata sanat: "Minä rakastan sinua. Olen pahoillani. Anna minulle anteeksi. Kiitos." Ho'oponopono...? Olin törmännyt tähän vuosia sitten (2016) ja unohtanut. Miten olinkaan tämän unohtanut? Miksi se tuli nyt mieleeni?

Samantien kun sanat tulvivat mieleeni, alkoi tulvia toisenlaiset kyyneleet. Puhdistavat. Vapauttavat. Yhtäkkiä mieleeni nousi tapahtumaketjuja aivan lapsuudesta tähän päivään saakka. Perhe- ja parisuhdetapahtumia, jotka olivat luoneet minussa tiedostamattomia ajatusmalleja. Joita en ollut ajatellut vuosiin. Joita en edes muistanut. Itkin ja toistin neljää lausetta, jotka mieleeni olivat tulleet. Jokaisen kohdalla oivalsin, itkin ja vapauduin hieman lisää. Pyysin anteeksi niiltä, ketkä olivat minua satuttaneet. Rakastan sinua. Pyysin anteeksi itseltäni, että olin itseäni satuttanut. Rakastan sinua. Olen pahoillani. Sitten osuin vielä syvemmälle. Näin, kuinka olin heijastellut omia kipujani lähimmäisiini. Rakkaimpiini. Puolisooni! En koskaan haluaisi kenenkään kohtelevan minua niinkuin minä olin suutuspäissäni kohdellut puolisoani.


Huomasin, että minun on äkkiä puhdistettava itseni, jotta läheiseni eivät joutuisi sitä tekemään. Jatkoin lauseiden toistamista edelleen. "Minä rakastan sinua. Olen pahoillani. Anna minulle anteeksi. Kiitos." Koko ajan löysin uusia alueita, jonne minun piti kulkea ja puhdistaa. Koko ajan oloni oli kevyempi. Aloin pian nauramaan. Tuon jälkeen nukahdin ja heräsin vasta, kun mielitiettyni oli tullut jo kotiin. En voi sanoin kuvailla, miten hyvältä se tuntui. Olin niin iloinen, että olin nukkunut. Katselin humalaiseni touhuja täydellä rakkaudella, enkä kokenut mitään inhon tunteita enää. Edes lapsuuden muistot alkoholismista ei siinä hetkessä nostaneet päätään. Oli puhdas olo. Rauha ja rakkaus oli tehnyt sijan minussa ja kasvanut sisälläni. Tiesin, että olin päässyt tämän hetkisen elämäni tärkeimpien harjoitusten ja oivallusten ytimeen. Ja en tiedä yllätänkö sinut, kun kerron, että tuo rakas humalaiseni (tykkään sanasta rakas humalaiseni) otti puheeksi suurella rakkaudella ja anteeksipyynnöllä kaikki ne asiat, joita olin kirjeeseeni kirjoittanut. Aivan kuin hän olisi vastannut kirjeeseeni, tietämättä siitä kuitenkaan mitään. Minä rakastan sinua. Kiitos.


Tuosta tapahtumasta oli mennyt viikko, enkä ollut nukkunut levotonta unta kuin kerran. Sekin johtui yllättäen iskeneestä iskiais-vaivasta. Joka muistutti minua vanhasta vaivasta, josta kärsin 2016 Helsingissä asuessani. Samoihin aikoihin, kun aloin nukkua huonosti. Oivalsin, että se, mitä putsasin henkisesti, putsasi itseään nyt myös kehoni tasolla. Minä rakastan sinua, sanoin kivulle ja päätin, että jos en kerta nuku, niin luen. Tutkin aihetta lisää. Viikon takainen yöllinen oivaltaminen oli jättänyt minuun niin suuren vaikutuksen, että minun oli oitis alettava selvittämään ja tutkimaan tarkemmin mitä tämä ho'oponopono oikein oli ja miksi se toimi niin kuin toimi. Löysin Joe Vitalen ja Ihaleakala Hew Lenin kirjoittaman "Ei rajoja - takaisin nollatilaan" -kirjan, josta en enää saanut silmiäni irti. Se sanoitti niin hyvin kaiken, mitä viimeisen kolmen vuoden aikana olin kohdannut elämässäni. Ihan kuin joku olisi vastannut suoraan kysymyksiin, jotka mielessäni oli pyörinyt.



On myös herkullista herätellä ajatusta siitä, olisinko koskaan kohdannut näitä vastoinkäymisiäni ja univaikeuksiani jos tuolloin 2016, kun ensimmäisen kerran kuulin menetelmästä ja koin sen merkityksellisenä, olisin tarttunut siihen ja alkanut putsaamaan muistojani?



Rakkaus korjaa kaiken.

”Ho’oponopono on menetelmä, jonka avulla vapautetaan myrkylliset energiat, jotta Jumallalliset ajatukset, sanat ja teot pääsisivät vaikuttamaan. Yksinkertaistettuna ho’oponopono merkitsee ”tehdä oikeaksi” tai ”oikaista virhe”. Ho’o merkitsee merkitsee havaijinkielessä ’syytä’ ja ponopono ’täydellisyyttä’. Muinaisten havajilaisten mukaan virhe syntyy sellaisista ajatuksista, joita tuskalliset menneet kokemukset synnyttävät. Ho’oponopono tarjoaa mahdollisuuden vapauttaa tälläisten epätasapainotilaa ja sairauksia luovien tuskallisten ajatusten, eli virheiden voima.” (J. Vitale, Ei rajoja, 2007)


Lukiessani Joe Vitalen kirjaa "Ei rajoja - takaisin nollatilaan" (2007), oivalsin niin paljon muistoista ja niiden merkityksessä omissa reaktiomalleissa ja ajatusmaailmassa. "Puhdista, puhdista, puhdista", nykyaikaisen ho'oponoponon harjoittaja ja rummuttaja Tri. Ihaleakala Hew Len toistaa kirjassa paljon. Aina on puhdistettavaa. Vaikka olisi kuinka pitkällä omalla henkisellä polulla, aina on puhdistettavaa. Aina on jotain, minkä rakkaus voi putsata, tai Jumaluus, maailmankaikkeus... miksi ikinä sitä haluaakaan kutsua. Sille on aina tilaa. Aina on tarve eheytyä. Kukaan, edes kaikkein kehittynein henkinen opettaja ei voi jättää puhdistamatta itseään, sillä jokainen meistä on koko ajan altis sellaisille energioille, jotka on syytä putsata. Jos se tulee sinun tietoisuuteesi, se on sinun vastuullasi.



Toivon tämän kirjoituksen myötä sinulle rauhaa ja rakkautta.


Puhdista, puhdista, puhdista.


Odotan suurella ilolla sitä, että pääsen testaamaan tätä menetelmää pidemmälle ja kirjoittamaan sinulle kokemuksistani.


119 katselukertaa

©2019 by Outi-Maija Itkonen