Mitä tehdä, kun laihdutuskulttuurista tuleekin henkinen vankila?

"Aloita uusi kevyempi elämä!" "Terveellisesti uuteen vuoteen!" "Vielä ehdit rantakuntoon!" "Karista kesäkilot!""Hoikaksi helposti!" "Dieetit testissä!"


Haluan omistaa tämän kirjoituksen kaikille kanssakulkijoille, keille sana dietti/laihis/laihdutuskuuri tai "linjojen vahtiminen" nostaa pelontunteiset muistot pintaan. Teille, keille tämän sanan perään automaattisesti tulee ajatus siitä, että "PITÄISI". Teille, ketkä piilotatte itseänne kokien, että ette ole oikeanlaisia tai oikean kokoisia. Tämä kirjoitus on suunnattu teille, ketkä koette, että ollakseen kaunis, pitäisi olla pienempi, kevyempi, vähärasvaisempi. Tiedostan, että on olemassa henkilöitä, jotka pyrkivät päinvastaiseen, nostamaan painoaan. Tiedostan myös, että on olemassa kai tervettä diettaamista, sekä lajikohtaista painon vetoa ja sen, että toisille kehon kuljettaminen ääripäihin on tutkimusmatkaa ja osa oman kehon juhlimista, koristamista tai uteliasta seikkailua kehon syövereihin. Tideostan myös, että tietyissä tapauksissa painoon liittyy terveysriski ja joskus muutaman kilon rasvapainon väheneminen parantaa hyvinvointia. Mutta missä menee raja? Mitä tapahtuu sitten, kun "normaalin" rajoissakaan et voi rentoutua? Mitä tapahtuu, kun olet "terve lihava" ja ympäriltä tuleva paine laihduttaa johtaa kriisiin itsensä, kehonsa ja syömisen kanssa?


Tämän tekstin kirjoitan omasta näkökulmasta ja koska en ole koskaan kokenut, että olisin liian laiha enkä myöskään ole kokenut diettaamista vapauttavana, en pysty tästä näkökulmasta kirjoittamaan, mutta olen avoin sille, että meitä on joka lähtöön ja jokaiselle suhtautuminen omaan kehoonsa on henkilökohtaista. Tämä teksti on minun näköisistä lähtökohdista matka sairastumisesta kohti kehorakkautta. Sinun katsontakantasi voi poiketa minun kannastani. Ja se on todella OK. Toivon kuitenkin, että huomioit sen, että tämä on minun henkilökohtainen kertomukseni ja kunnioitat minun matkaani myös. Sinulle, kuka koet samaistuvasi tarinaani, toivon, että löydät tästä tekstistä armahdusta itseäsi kohtaan ja löydät kehostasi asioita, joihin voit hullaantua ja rakastua.



"Yö on pitkä ja täynnä kauhuja." -lähes pakollinen GoT -viittaus..


Siltä se toipuminen välillä tuntuu. Olen aiemmin kirjoitellut someen syömishäiriöistä ja niiden pitkälle elämään kulkevista vaikutteista, tiukkaan tarttuvista ajatusmalleista ja haasteista, joita nuo ajatusmallit lisäävät arkeen. En tiedä, voiko syömishäiriöinen koskaan täysin sivuttaa syntyneitä ajatusmalleja, niin että nuo vanhat ajatukset eivät koskaan nousisi kummittelemaan elämän rauhaa. Mutta uskon, että niihin voi löytää etäisyyden ja niiden kanssa voi tehdä sovun.


Itse, kerta toisensa jälkeen, löydän itseni samojen ajatusten ääreltä. Joskus tuntuu, että alitajuntani kuljettaa minut samoihin vanhoihin kaavoihin salaa, ja ennen kuin ehdin huomata asiaa, olen keittiössä punnitsemassa kuinka paljon kurkkua siivutan leivälle ja tarkastamassa, pitääkö leipäpaketin tuoteselosteen annospaino paikkansa samalla miettien, että ei pitäisi syödä leipää. Testaan tavoitehousujani tuskastellen, olikohan ne näin tiukat viimeksi? Olenko pessyt nämä tässä välissä? Tässä kohtaa olen yleensä ladannut kalorilaskimen puhelimeen... niiiin, en tietenkään laihduttaakseni, vaan "jotta varmasti saan riittävästi ravintoaineita" pffffff... yea, yea... Joka ikinen kerta sanoitan tämän saman "terveysnäkökulman" tähän ja sitten lasken kaloreita ja googlaan millä kalorimäärällä ihminen laihtuu nopeasti, mutta terveellisesti (oikeesti, en vieläKÄÄN ole löytänyt vastausta, koska sellaista EI ole, eikä tarvitse olla).


Kärsin edelleenkin välillä kovasti vanhoista häiriintyneistä ajatusmalleistani. Ne ilmestyvät kuin tyhjästä, puolustamaan omaa olemassa oloaan. Ne vievät kamalan määrän ajatusenergiaa ja aika ottaessaan vallan. Ja vaikka minulla on paljon keinoja hallita ajatusmallejani ja valita toisenlaisia näkökulmia, on nämä kehokuvaan liittyvät haasteet niin syvällä ja niin kauan kehossani viipyneet, että välillä en pääse niihin käsiksi, vaan todella uskon olevani vääränlainen.


Olen yrittänyt löytää valmentajia ja vaikuttajia, jotka tuntuisivat turvallisilta ja jotka vaikuttaisi ymmärtävän sen miltä juuri minusta tuntuu. Koska voimaharjoittelu on auttanut minua ihastumaan omaan vahvaan ruumiinrakenteeseeni, ajattelin että varmaan jostain fitness -maailmasta se voisi löytyä (Kyllä.. fitness+historiani=ei hyvä yhtälö). Kuitenkin törmäsin Instagramissa amerikkalaiseen valmentajaan, joka hymyillen kertoi syömishäiröistään ja kuinka hän oli päässyt niistä yli. Hän kertoi uudesta terveysohjelmastaan, jossa ei laskettaisi kaloreita tai makroja, joka painottuisi intuitiiviseen syömiseen ja terveelliseen liikuntaan, jonka avulla voisi jättää taakse dieetit ja laihuduttamisen. Tilasin valmentajan viikkokirjeen, jossa hän mm. puhui siitä, miten miehensä kanssa kävi donitsinvalmistuskurssilla ja miten, TODELLAKIN oli ok herkutella välillä. Aikani seurattuani naista vakuutuin, että tämä voisi olla minulle juuri passeli ohjelma. Latasin valmentajan suositteleman ohjelman, tein muistiin panoja ja innoissani aloitin ohjelman. Mukaan tuli pätkäpaasto (kellontarkka ja maksimimääräinen sellainen, koska olen 0-100 näissä asioissa). Samalla aloin laskea kaloreita, vain ollakseni varma, että teen oikein, vaikka valmentaja nimenomaan kehoitti, että kaloreita ei laskettaisi. Samalla kun punnitsin itseäni ja ruokaani, huomasin merkkaavani kalenteriin ekstramäärän treeniä. Aktiivisuusmittari näytti joinain päivinä, että olin saavuttanut 300% tavoitteesta ("Jesjesjes", ajatteli häiriömörköni.. "tee enemmän, niin näät nopeemmin tuloksia").


Odottelin, koska tuttu diettaamisen aikaansaama hetkellinen euforinen olotila saapuu. Mutta se ei saapunut. Mieliala alkoi laskea, paino ei. Tyhjä vatsa ei tuntunut niin hyvältä kuin ennen. Päin vastoin. Sitten alkoi keholliset oireet. Alaselkä alkoi kipeytyä. Nilkat myös. Aamulla istuin tietokoneen äärellä juoden mustaa kahvia (oikeasti juon aamukahvin kauramaidolla, mutta koska pätkäpaasto..) Mietin, mitä teen ja miksi mikään ei tunnu hyvältä... Aamulla herääminen oli tylsää. Olo oli alakuloinen. Paino oli pudonnut tänä aamuna, mutta se ei enää saanut minussa aikaan innostusta tai halua jatkaa. Ärsytti ja otti päähän koko ajatus siitä, että testasisin taas jotain "tavoitehousuja" tai mittaisin ympärysmittojani (tää oli ennen ihan lempipuuhaa diettien yhteydessä, etenkin joka kerta, kun paino putosi. Aamuisin kirmasin vaa'alle ja mittanauhalle). Jotain oli muuttunut. (lue: Jotain oli parantunut.) Halusin vain olla tyytyväinen ja herätä aamulla iloisena, niinkuin muistan lapsena heränneeni. Aina intoa täynnä uuteen päivään. "Mitä siistiä tänään tehdään?" Kovin suuren osan elämästäni, on herätessä ensimmäinen ajatus ollut, että voi kun olisin vaan laiha. Pääsin aitoon innostukseen käsiksi oikeastaan vain silloin, kun olin jollain tiukalla treeni/laihdutus kuurilla ja tiesin, että paino oli laskussa ja "rasva tirisi" milloin minkäkin ohjelman lupauksen seurauksena. Häiriöajattelu on myös vaikeuttanut rutkasti esiintymistäni, etenkin esiintyvän taiteilijan uran alussa. Mietin usein, että "kamalaa, kun laulan niin tulee kaksoisleuka". TAI "Eeeeewwww kun mä hypin ni mun maha hyllyy..." Se oikeasti sai minut välillä pelkäämään lavalle menemistä.


Että entä jos ihmiset tuomitsee mun kehon tai ei pidä mua taitavana sen takia, kun en ole laiha.

Huokaisin ja istuin hiljaa tietokoneen äärellä. Mietin, että mitä ihmettä tekisin. BOOM! Tajusin, että tietokoneeni työpöydällä komeili kansio varustettuna ohjelman nimellä. "Lean fast"... Lean fast!? Olinko siis taas pudonnut sudenkuoppaan!? Taas yksi ohjelma, jolla voisin "hoikistua nopeasti". Tämä ei ollutkaan sellainen "Tule terveeksi" -ohjelma (oikeesti, onko lopunviimein mikään ruokavalio-ohjelma oikean tervehtymisen kannalla, vaiko kuitenkin taas yksi laihdutuskuuri terveyden vaatteissa, kuiskaten korvaan: "Kuitenkin haluat olla laiha.") Ehkä osa minua halusikin hoikistua nopeasti. Ehkä edelleen osa minusta halusi kostaa kiusaajille timmillä keholla. Tiedätkö, aiheuttaa sen järkytysreaktion, kun kävelisin kotikonnuilla AIVAN TÖRKEEN upeen näkösenä?? Voiks samoistuu? Olin jo ehtinyt noudattaa tuota ohjelmaa kuukauden päivät. Juoksin salilla, tanssimassa ja joogassa ja kiiruhdin aamuisin punnitsemaan itseni - samaa. hiton. hommaa. mitä. olen. koko. ikäni. tehnyt. TAAS. Dieetti oli löytänyt tiensä henkiseen (syömishäiriöstä muka toipuneeseen) rauhaani, kuin susi lampaan vaatteissa.


Sivuhuomautus: tarkoitukseni EI ole hyökätä valmentajaa tai ruokavalio-ohjelmia vastaan vaan ilmaista, kuinka terveellinenkin ruokavalion tarkkailu voi syömishäiriöistä tai kehonkuvahäiriöistä toipuvalla tai näistä haasteista joskus kärsineellä laukaista oireet ja laukaista pakkomielteisen ja terveydelle haitallisen käyttäytymisen.


Olen tuon oivalluksen jälkeen viimeaikoina miettinyt hyvin paljon laihdutuskulttuuria ja miten vallitseva osa meidän arkea ruokailusta ja sen ajattelusta on tullut. Olen etsinyt itselleni synninpäästöä siitä, että en kertakaikkiaan enää JAKSANUT laihduttaa. Halusin vain olla hiton tyytyväinen kehooni. Minua alkoi inhottaa, miten normaaliksi tavaksi on muodostuntu vetää itsensä "kesäkuntoon" tai "karistaa kesäkilot" tai haluta "muuttaa keho rasvanpolttokoneeksi". Eikä pelkästään se, että iltapäivälehdet ja facebookin maksetut mainokset kehoittavat aloittamaan uuden "terveellisemmän" elämän vaan harteillemme putoaa nyt myös ekologiset syyt ja maailmantuska. Sen lisäksi siis, että punnitsisimme ruuat, laskisimme kalorit ja välttäisimme hiilareita, pitäisi myös nyt välttää eläinperäisiä tuotteita JA niiden tehotuotettuja kasvikorvikkeita. Miten ihmeessä voimme nauttia elämästä, jos samaan aikaan pitäisi mahtua kaksi numeroa liian pieniin farkkuihin JA pelastaa maailma? Niin ja nyttenhän kurvit on muotia, tulisi pystyä laihduttamaan vaan vatsasta. Litteä vatsa ja iso pylly.. Nii ja isot tissit... toista se oli 90-luvulla, jolloin tavoite oli olla mahdollisimman luiseva... Pointtini on, että jatkuvalla ruokailun ja ravinnon alleviivaamisella huomio viedään elämän kokonaisuudesta nauttimisesta pieniin yksityiskohtiin.. Eikä mikään kauneusihanne ole pysyvä.. Tämä lisää ahdistusta ja itse koen, että minulla on lipunut monen monta vuotta elämästäni ohi niin, että puolet minua on ollut koko ajan murehtimassa sitä, miltä näytän tai mitä syön ja vain puolet minusta on todella nauttinut elämän hetkistä. Vaikkakin olen kokenut todella hienoja asioita, en ole koskaan kokenut olevani täysin tyytyväinen tai saavuttaneeni isoja asioita silloinkaan kun olen harpannut tuntemattomaan ja menestynyt. Olen monesti miettinyt esimerkiksi, että "Se hetki olis ollu täydellinen, jos olisin ollu laiha.." Häiriöajattelu on siis tahrinut myös kauniita muistoja. Onneksi omat muistot voi rakentaa uudelleen ja nähdä niiden täydellisyyden paranemisen myötä.


Esiintyjänä ymmärrän, että tietyillä aloilla ulkonäkö voi olla hyvin keskeisessä roolissa silloin kun oma keho on tärkein työinstrumentti ja terveys on tärkeä, mutta jotenkin myös toivoisin, että ulkonäköpaineet esiintyvillä aloilla alkaisi helpottaa. Toivoisin myös, että näkyvät ihmiset korostaisivat kehorakkautta ja sitä, että kaikki kehot ovat kauniita. Tuntuu myös siltä, että esillä olo, osittain sosiaalisen median kautta, on johtanut siihen, että me kaikki ollaan esillä paljon enemmän kuin aiemmin ja sitä kautta olemme alttiimpia myös vertaamaan omaa ulkonäköämme toisen ulkonäköön. Mutta tuoko tiettyyn vaatekokoon pääseminen todella helpotuksen? (Emmi Ohraniemi kirjoitti taannoin ihan mahtavan blogiteksti Hidasta Elämää -sivustolle, pääset kirjoitukseen täältä)


Joko me voitaisiin luopuoa painoindeksistä?


"Mutta ethän sinä edes ole lihava!" - en kai olekaan... Tai, no, mikä ikinä onkaan määritelmä "lihavalle", mutta olen koko elämäni kokenut olevani sellainen, kai. Painoindeksin (30.0) mukaan olen "merkittävästi lihava". SHOCKING, eikö? Ruumiinrakenteeni on aina ollut vahva ja "jäntevä", joka tarkoittaa sitä, että olen aina ollut keskivertoa painavampi. Koska näin on ollut, on minut ala-asteelta asti taulukoiden mukaan merkattu "lihavan" tai "merkittävästi lihavan" sarakkeeseen. Mennäänpä ajassa taaksepäin. Vanhoissa päiväkirjoissani ensimmäiset merkinnät "laihdutuskuurista" on jo kolmannelta luokalta. Kyllä. Olin vasta 9-10 -vuotias, kun ensimmäisen kerran koulun terveydenhoitaja kehoitti minua pudottamaan painoani. Muistan, että tässä kohtaa äiti ripitti terkkarin ja kehoitti katsomaan ulkomuotoani: olinhan aivan terveen ja normaalin näköinen lapsi. Vähän jäntevä, mutta tykkäsin liikkua ja olin terve. Jälki oli kuitenkin jo jäänyt sydänalaan. Painoin noin 10-20 kiloa enemmän kuin muut ikätoverini. Pelotti sanoa äänen, paljon painoin, koska vastauksena tuli aina "Ai nooooin paljo!?" Ja kikatukset päälle. Niistä päivistä asti, koin olevani "vääränlainen".


Tässä kohtaa täytyy sanoa, että mua harmittaa TODELLA paljon, että edes vielä teinivuosien aikaan meillä ei ollut saatavilla kehon koostumusta mittaavia laitteita. Koska jos olisin silloin tiennyt, että kyseessä hyvin pitkälti oli myös se, että minun kehotyyppini kerää lihasta hyvin herkästi, olisin ehkä osannut hyödyntää tuota ylipainoani ja olisin alkanut treenaamaan jotain, mikä olisi vaatinut vahvaa fysiikkaani, ponnistusvoimaani ja notkeuttani. Nyttemmin tiedän, että vaikka menen merkittävästi lihavan sarakkeeseen BMI -mittarin mukaan, on kehon rasva-lihastasapaino reilusti normaalin puolella ja normaalipainoisuus tämän BMI-mittarin mukaan kohdallani tarkoittaisi sitä, että rasvaa ei kehoon enää jäisi kuin 2kg verran. Eli olisin oletettavasti ERITTÄIN huonossa kunnossa, jos edes elossa.


Varhaisessa lapsuudessa koettu kategorisointi lihavaksi romutti itsetunnon ja näin aloin vähitellen matkaamaan kohti syömishäiriöitä ja itsensä rankaisemista. Asiaa ei auttanut yhtään, että tuolloin 90-luvun lopulla pikadieetit alkoivat yleistyä. Oli kaalikeittodiettiä, lentoemäntädieettiä ja ties mitä. Muistan myös, että naiset vanhemmat tytöt ympärilläni puhuivat paljon laihduttamisesta. Muistan lukeneeni lehtiä ja mietin, että haluan alkaa pikadieetille..Luin jostain lehtiartikkelista, että anoreksiaa sairastavat syövät vain pakattuja ruokia, jotta tietävät mitä ovat syöneet. Aloin tehdä samaa (ajatella, luin anoreksiasta lehdistä, saadakseni vinkkejä äärimmäiseen laihtumiseen). Oma sijoittumiseni BMI -taulukkoon ja pikadieettikulttuurin nouseminen yhdessä tekivät minusta epävarman ja koin, että minun tuli muuttua, jotta voisin tuntea itseni normaaliksi. Epävarmuuteni puolestaan veti puoleensa kiusaajia kuin magneetti. Mistä kiusaajat aina tietävätkään, mitä nappia painaa? Minun kiusaajani ainankin löysivät tiensä heti arimpaan paikkaan - kehokuvaani (nyttemmin ymmärrän peili-ilmiön ja tiedän tasan, että peilasin vahvasti sisäistä maailmaani näkyväksi kiusaajien kautta. Hehän suorastaan sanoittivat ääneen sen, mitä itsestäni ajattelin.)


Se, että diettailusta on tulllut minulle normi lapsesta asti, on johtanut siihen, että olen pitkälti määritellyt tyytyväisyyteni omaan kehooni puntarin ja vaatekoon mukaan. Vaikka olen pystynyt jo paljon hellittämään ja parantamaan suhdettani ruokaan ja kehoon, koen silti, että minun täytyy jatkuvasti olla varuillaan ja seuraavaa häiriökioskikoukkua odotellen. HETI, jos huomaan muuttuvani pakkomielteiseksi liikunnasta tai ruokailusta, minun on laitettava totaalijarrut päälle, koska siitä pisteestä on vain kaksi tietä: hullu laihduttaminen TAI ylensyöminen ja sen jälkeen itseinhossa kieriskely. Pakotan itseni jäämään kotiin ja pakonomaisen kuntosalitreenin sijaan listaan asioita, joista olen ylpeä itsessäni ja joita kehossani arvostan. Teen lempeän joogaharjoituksen ja meditoin.


Helppoa toipuminen ei tietenkään ole ollut, mutta uskon, että asian tiedostaminen ja tunnustaminen todellakin on ensimmäinen askel parantumiseen. On ihanaa huomata, kuinka mieli alkaa normalisoitua ja tasapainottua ja se tuntuu heijastelevan rauhaa ja tasapainoa myös muihin elämän osa-alueisiin. Sitä on vaikea sanottaa ihmiselle, kuka ei koskaan ole kokenut häiriöitä omassa kehonkuvassa tai syömisessä. Tai sellaiselle, kuka ei vielä tiedosta näitä ajatusmalleja. Mutta toivon tämän olevan toivon pilkahdus teille, ketkä jo tiedostatte, ketkä olette kokeneet ne hiljaa kytevät helvetin lieskat, jotka korvien välissä jauhaa samaa tarinaa siitä, että et ole riittävän hyvä.


Toipumiselle todella on toivoa, mutta se vaatii paljon pysähtymistä, itsetutkiskelua ja halua ajatella parempia ajatuksia itsestään ja etenkin halua oppia rakastamaan omaa kehoa.


Palaan varmasti tämän asian tiimoille, kun toipuminen taas etenee. Haluan jakaa teille omia oivalluksia. Ehkäpä joskus jopa jotain hyväksi havaitsemiani harjoitteita, kirjoja tai kanssakulkijoiden sanoja.


Sinä olet ainutlaatuinen, sinä olet lahja tälle maailmalle. Ja itseasiassa se, että olet elossa, on jo ihme sinänsä. Kompuroin Googlen kautta artikkeliin, jossa todennäköisyys sille, että vanhempasi tapasivat ja olivat yhdessä niin pitkään, että sinä synnyit juuri sellaisena kuin nyt synnyit, on itsessään jo 1:400,000,000,000,000,000 todennäköisyys. Luku kasvaa aika huomattavasti, kun otetaan huomioon evoluution haasteet ja esimerkiksi planettaa uhkaavien vaarojen mahdollisuus. Kun oivallat tämän todella,huomaat, että olet paljon harvinaisempi kuin mikään jättilottopotti. Näin ehkä pääset käsiksi omaan voimaasi ja omaan tarkoitukseesi tällä matkalla. Oikeesti. Sä oot niin paljon enemmän kuin kehosi.


Rakastu ja ihastu omaan olemassaoloosi. Nauti tästä matkasta niin täysin rinnoin kuin ikinä pystyt!

Minä aion ainankin tehdä parhaani tästä ikuisuuteen.




122 katselukertaa

©2019 by Outi-Maija Itkonen