Rannalla - tarina Elämästä.

Kävelen rantaan istumaan. Kyyneleet valuvat silmistäni. Katkerat kyyneleet. Niin suolaiset, että ne polttavat silmiäni. Olen vihainen. Vihainen kaikesta kivusta. Vihainen kaikesta tuskasta, jota olen joutunut kohtaamaan. Merkityksetöntä, loputonta taistelua. Ja minkä vuoksi?


Kyyneleet valuvat kaulalleni. Puristan hiekkaa nyrkissäni ja puren hampaitani pysäyttääkseni huudon, jonka tunnen polttelevan kurkussani. Taistelen kipua vastaan, mutta se tuntuu olevan sitkeämpi, kuin minä. Kipu tuntuu puristavan rintakehäni kasaan. Tuskaisena puristan hiekkaa nyrkkini sisällä niin kuin se olisi tuon hiekan vika, että minuun sattui.

Haluan heittää tuon hiekan takaisin sinne, minne se kuului – takaisin järven pohjaan – niin kovaa, kuin ikinä käsistäni saisin irti. Takaisin järven pohjaan. Sinne, minne myös sieluni kaipasi. Makean veden syleilyyn, virtojen vietäväksi. Vapaana kaikesta pahasta. Vapaana kivusta.


Juuri kun olen valmis kiroamaan koko tämän elämän ja huutamaan: ”En enää jaksa tätä paskaa! Päästäkää mut pois!” – samalla jo tähdäten kohti järveä, valmiina heittämään niin kovaa kuin jaksoin – pehmeä ääni yllättäen pysäyttää minut. Kuin lempeä tuulen henkäys, nuo sanat kulkevat kehoni läpi. Jähmetyn. Kaikki ajatukset, kaikki viha ja tuska yhtäkkiä katoaa. En saa niistä enää kiinni, en pysty ajattelemaan. Tunnen kädelläni kosketuksen, kun nuo sanat viimein tavoittavat tietoisuuteni: ”Anna olla. Päästä irti.”


Sydämeni vaikuttaa pysähtyneen, kun käännän järkyttyneen katseeni kättäni kohti. Olen aivan varma, että joku kosketti kättäni. Mutta ranta on tyhjä. Ei ole ketään. Tai ainankaan ketään, kenet voisin näillä ihmisen silmilläni nähdä. Hitaasti hellitän ja avaan nyrkkini. Hiekka alkaa valua rystysien välistä. Rystysten, jotka vasta hetki sitten muuttuivat jo valkoiseksi kaikesta siitä vihasta. Liian kovaa puristamisesta. Hiekka parka.


Kuinka kaunista se olikaan – se kuinka hiekka valui sormieni välistä. Niin vaivatonta. Niin kuin hiekka olisi tiennyt mihin sen pitää mennä. Se ei tarvinnut ketään kertomaan sille, mihin sen pitäisi mennä, mitä tehdä tai mitä olla. Ei se pysähtynyt heristämään minulle nyrkkiä, vaikka juuri olin purkanut kaiken vihani siihen. Siinä hetkessä rauhallisuus täytti minut. Tuntui kuin sekunnin ajan olisin ymmärtänyt kaiken. Kuin olisin ymmärtänyt sen, mistä tässä kaikessa oli kyse.


Lasken käteni viereeni hiekalle. Edelleen tuntien oloni sekavaksi. Aivan kuin olisin kahden maailman välissä. Jossain ymmärryksen ja kaiken menettämisen välimaastossa. Hieman eksyksissä. Juuri silloin tuuli yltyy ja tarttuu hiuksiini. Osa hiuksista tarttuu poskiini, jotka edelleen ovat märät kaikesta itkemisestä. Yritän selvittää tuulen tekemää sotkua vetämällä hiussuortuvia irti poskistani. Ja suustani. Ja silmistäni. Mutta tuuli ei vain lopeta. Aivan kuin se tekisi tämän tahallaan.


Tuulen edelleen leikkiessä hiuksillani – tehden niistä nyt yhden suuren sotkun – alan nauraa. Tilanne on niin toivoton, etten voi, kun nauraa. Mitä enemmän yritän selvittää hiuksiani, sen kovemmin tuuli tuntuu puhaltavan. Aivan kuin tuuli olisi halunnut piristää minua. Hekotellen kompuroin ylös hiekalta tuntien oloni hieman huteraksi. Katsoin jalkoihini. Mikä minua kannattelee? Maa. Maa jalkojeni alla. Huolimatta siitä miten heikoksi ikinä itseni tunnen, Maa kannattelee minua aina. Valmiina ottamaan minut vastaan, jos jalkani ei kantaisikaan. Laskeuduin takaisin alas – tällä kertaa antaen käteni kevyesti hyväillä hiekan viileyttä. Halusin kiittää maata. ”Kiitos Maa. Sinuun voin aina luottaa. Sillä sinä kannattelet minua aina. Silloinkin kun jalkani eivät minua kanna. Anteeksi, että en ole antanut sinulle tarpeeksi kiitosta. Kiitos, kun kannat minua. Kiitos, kun annat minulle kaikkesi. Minä rakastan ja kunnioitan sinua.”


Riisun kengät tunteakseni hiekan jalkapohjissani. Se lohduttaa minua. Hiekka jalkojeni alla tuntuu yllättäen hyvin maagiselta. Tunnen kiitollisuuden kasvavan sisälläni, kun kävelen kohti järveä. Tunnen tuulen edelleen puhaltavan takaani. Tällä kertaa tuntuu aivan kuin se opastastaisi minua kulkemaan eteenpäin. Käännyn kiittämään tuulta. ”Kiitos tuuli. Kiitos Ilma. Kiitos johdatuksesta polullani. Autat minua löytämään suunnan, kun on aika siirtyä eteenpäin ja jättää menneet taakse. Tuot sateen luokseni, kun on aika oppia nauramaan sateessa. Puhallat pilvet auringon edestä, kun minun on aika nähdä tämän maailman kauneus. Luotan ohjaukseesi. Rakastan sinua.”


Suljen silmäni ja annan tuulen vielä sekoittaa hiuksiani. Nyt kyyneleeni ovat jo kuivuneet. Tunnen, kuinka poskieni ihoa kiristää ja silmiäni polttelee. Katkerat kyyneleet… Kyyneleet, jotka murskaavat sisimpäni pieniksi palasiksi. Pieniksi palasiksi, jotta voisin rakentaa itseni taas uudestaan.


Polvistun alas ja upotan käteni veteen puhdistaakseni hiekan käsistäni. Katselen kun viimeiset hiekan jyväset leijailevat hiljalleen kohti järven pohjaa, tanssien matkalla pienen hetken veden rytmissä ennen pysähtymistään. Kuinka kaunista se onkaan.


Siirrän – nyt jo aivan takkuiset – hiukseni sivuun ja otan käsiini vettä puhdistaakseni kyynelten suolan kasvoiltani. Viileä vesi raikastaa kasvoni. Samalla tuntuu kuin koko olemukseni muuttuisi. Kiitän Vettä.”Kiitos, Vesi. Olet osa minua ja minä osa sinua. Sinä olet minun elämäni ehto, minun tunteideni kehto. Rakastan sinua. Kiitos.” Kun alan kuivaamaan kasvojani paidan hihaani, ymmärrän jotain. Samalla kun vesi puhdisti käteni ja kasvoni, se otti mukaansa myös palasen tuskaani. Lasken kämmeneni veden pintaan, suljen silmäni ja kuiskaan vielä yhden kiitoksen vedelle. Painan toisen käden rintakehälleni siihen kohtaan missä ajattelen sydämeni olevan. Se tuntuu suuremmalta. Täydemmältä. Kiitolliselta.


Vapisten hengitän sisään. Tunnen oloni jotenkin lämpöisemmäksi. Aivan, kuin olisin sotinut pitkään ja viimein kuulisin kellot, jotka julistavat rauhan alkaneen. Kehoni on vielä väsynyt, mutta tunnen mieleni avautuvan. Kun hengitän ulos, avaan silmäni. Samalla hetkellä aurinko tulee esiin harmaiden pilvien takaa. Pilvien, jotka olivat varjostaneet olemassaoloani päiväkausia – tai ehkä jopa vuosia. Nostan käteni silmieni suojaksi. Valo tuntuu liian kirkkaalta. Se sattuu silmiini, jotka ovat tottuneet näkemään vain pimeyttä. Äkkiä tuttu ääni pysäyttää minut. ”Älä pelkää. Kaikki kipu ei ole pahasta. Anna valon vähän kirpaista.”


Suljen silmät. Lasken niitä suojaavan käden alas. Heilautan hiukset taakseni ja käännän kasvoni jälleen kohti aurinkoa. ”Kiitos aurinko. Kiitos Tuli. Ymmärrän nyt, että ilman pimeyttä, en tietäisi mitä on valo ja ilman valoa emme koskaan näkisi varjojani. Kiitos, että osoitat minulle varjoni, jotta voin katsella sitä ja oivaltaa, että myös varjoni on leikkisät, jos ne päätän nähdä niin. Niin kuin valoni, myös varjoni opettaa minua. Niinkuin valoni, myös varjoni parantaa. Kiitos. Minä rakastan sinua.” Avaan silmäni ja annan valon hieman kirpaista silmiäni. Siristellen silmiäni hymyilen vielä auringolle. Tämän jälkeen aurinko jälleen menee takaisin piiloon paksujen, harmaiden pilvien taakse. En kuitenkaan ole enää pahoillani, koska nyt tiesin, että aurinko oli siellä. Ja nyt näin myös noiden pilvien kauneuden. Kuinka - ne myös, aivan kuten minä - tanssivat tuulen tahdissa, kuunnellen tuulen johdatusta. Kulkien sinne, missä niitä tarvitaan.


Tunsin suunnattoman rauhan leviävän koko kehooni. Painoin kämmenet yhteen ja lausuin vielä viimeisen kiitokseni. ”Kiitos, suuri Henki. Millainen ikinä oletkaan. En tiedä, millä nimellä sinua puhuttelisin, tai miten sinut kuvailisin, mutta tunnen sinut kuitenkin. Läsnä minussa ja läsnä kaikkialla mitä näen, mitä tunnen, mitä kosketan. Kiitos, Henki. Kiitos, Elämä kaikista vastoinkäymisistä, joiden läpi jouduin kulkemaan päästäkseni tänne. Päästäkseni tämän oivallukseni luokse. Kiitos kaikesta siitä taistelusta joka minun tuli kohdata, jotta löytäisin rauhani. Kiitos siitä tuskasta, joka johdatti minut tänne tänään, jotta ymmärtäisin paremmin. Johdata minua. Minä luotan. Minä uskon. Minä rakastan.” Henki vastaa minulle täyttämällä minut rauhalla ja rakkaudella. Kaikki. Aivan kaikki oli juuri niin kuin pitikin.


Lähtiessäni rannalta, en enää muista, miksi olin niin allapäin. Se kaikki tuntuu niin pieneltä nyt verrattuna siihen, mitä olin nyt saanut kokea. Kaikki kuluneet vuodet tuntuivat kuin ne olisivat vain haamu menneestä. Aivan kuin joku muu olisi elänyt ne minun puolestani ja vain katselisin niitä. Suurella rakkaudella, ymmärtäen niiden tarkoituksen. Hymy huulillani ojennan kädet kohti taivasta. Suljen silmäni ja sanon:


”Tervetuloa, Elämä. Otan sinut vastaan suurella rakkaudella. Haluan kokea sinut täysin ja kaikin puolin. En pelkää enää vastoinkäymisiä, sillä tiedän, että jos suljen varjot ulkopuolelleni, suljen myös valon sisimmästäni. Tee näkyväksi se, mikä on opikseni tarkoitettu. Minä rakastan sinua, Elämä.”


Askel askeleelta tunsin itseni vanhemmaksi ja viisaammaksi. Kuitenkin ymmärtäen sen, että matkani on vasta alussa. Mutta tänään ymmärsin jotain. Niin kuin yksi hiekan jyvänen luo koko rannan, me olemme kaikki yhteydessä toisiimme.


Me olemme yksi. Me olemme rakkaus. Kaikella on merkitys. Meillä on tarkoitus. Me olemme Elämä. Kaikki me, yhdessä. Kaikki ympärillämme.


Niin kuin olemme täällä oppimassa, olemme täällä myös opettamassa.






2015

92 katselukertaa

©2019 by Outi-Maija Itkonen